Muistikirja

Hausjärven seurakunta täytti viime vuonna 400 vuotta. Itse asiassa vuosia ei täyttänyt pelkkä seurakunta vaan myös hallinnollinen kokonaisuus nimeltä Hausjärven pitäjä. Kunnat (ne joista nyt yritetään päästä eroon) ovat historiaa taaksepäin katsellen melko tuore keksintö, Hausjärven kunnalla ikää on vasta 144 vuotta. Vielä nuorempia ovat tietysti Hyvinkää ja Riihimäki, jotka erosivat Hausjärvestä vuoden 1920 molemmin puolin.

Onnellinen sattuma oli, että seurakunnan juhlavuonna myös pari kiinteistöä täytti tasavuosia. Ryttylän kirkko on ollut käytössä 50 vuotta ja Oitin seurakuntatalo 20 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi pääkirkko remontoitiin lattiasta kattoon ja pääjuhlaa voitiin viettää tyylikkäässä pyhätössä.

Seurakunnassa on totuttu pitämään ihmisistä ja asioista kirjaa. Rovasti Aarre Keravuori dokumentoi aikanaan 350-vuotisjuhlat ja niin 400-vuotisjuhlatkin päätettiin tallentaa mahdollisimman perusteellisesti. Kotiseutuneuvos Lasse Toivola kirjoitti jälleen kerran mittavan historiateoksen, jossa hän kuvasi seurakunnan ja pitäjän vaiheita 1600-luvulta nykypäiviin. Valitettavasti kirja jäi hänen viimeisekseen.

Sitten 350-vuotisjuhlien on elävä kuva lyönyt itsensä läpi kerronnan muotona. Hausjärven seurakunnassa ei jääty voivottelemaan vaan päätettiin filmata juhlajumalanpalveluksen ja pääjuhlan lisäksi myös Mommilanjärven souteluiden yhteydessä järjestetty kansanlaulukirkko. Hausjärven koulumusikaalien kuvaajana monelle tutuksi tullut Ossi Laakso tiimeineen kuvasi tilaisuudet, itse kokosin historiaa tiivistävän käsikirjoituksen ja lehtori, kirkkovaltuuston jäsen Maija Metsola spiikkasi tekstin videolle. Kiitos kokonaisuuden hallussa pitämisestä kuuluu dokumentointityöryhmää johtaneelle Hannu Mäkelälle, entiselle kunnanjohtajalle, joka nykyään on Hausjärvi-seuran puheenjohtaja. Kirkkoherra Jussi Kauranne ja useat seurakunnan työntekijät auttoivat projektissa lukemattomin tavoin.

Yhteisen työn tuloksena syntyi kahden levyn dvd-tallenne, josta otettiin 500 kappaleen painos. Uskallan väittää, että kovin monessa maalaisseurakunnassa ei ole vastaavaa tehty.

Tämän viikon keskiviikkona asiasta järjestettiin tiedotustilaisuus, johon oli kutsuttu alueen tiedotusvälineet. Olipa kirkkoherra Kauranne laittanut tiedon tilaisuudesta myös kirkollisiin ilmoituksiin, jotta kuka tahansa kiinnostunut voisi tulla paikalle. Tilaisuus oli oikein mukava, kahvia juotiin ja jutusteltiin leppoisasti dvd:n jännittävästä taipaleesta. Kolmen projektin edustajan lisäksi paikalla oli kaksi vierasta, Etelä-Hämeen Lehden päätoimittaja Juha Reinikainen ja Hausjärvi-seuran Liisa Keravuori, jonka isästä dvd:llä kerrotaan. Kahvikuppeja oli varattu hiukan useammalle mutta en usko, että me lopulta olimme kauhean yllättyneitä tilaisuuden suosiosta. Tällainen on maailma tänään: vaatii painonnostajan reisilihaksia hyppiä riittävän korkealle, jotta erottuu julkisuutta halajavasta joukosta. Samalla pitää vielä pystyä huutamaan kantahenkilökunnan äänellä “Täällä, täällä! Katso tänne!”.

Julkisuuden saamiseksi pitäisi luoda draamaa. Haukkua joku julkisesti, antaa outoja lausuntoja, hillua hulluna humalassa. Lisäksi pitäisi olla jonkinasteinen julkisuuden henkilö, edes BB-tämä tai Idols-tuo. Mieleen alkaa nousta hämmentäviä mielleyhtymiä, taatusti sopimattomia seurakunnan tuottaman dvd:n yhteyteen, joten ei siitä sen enempää.

Tyydyn siis yksinkertaisesti toteamaan, että saatavilla on paikallisesti mielenkiintoinen dvd, jossa valotetaan monipuolisesti Hausjärven seurakunnan ja pitäjän historiaa ja nykypäivää. Dvd on myynnissä Hausjärven seurakunnan kirkkoherranvirastossa ja Hausjärven kunnanviraston palvelupisteessä.

Kävin eilen Lahden kirjamessuilla. Täsmäkäynti, sillä yhdellä lastenkirjoja kirjoittavalla ystävällä oli siellä osasto. Lisäksi juttelin hänen naapurissaan osastoa pitäneen tutun lastenkirjailijan kanssa. Muut käytävät haahuilin läpi keskittymiskykyni täysin menettäneenä.

Takavuosina melskasin kirjamessuilla hurmiossa. Ostelin sitä, ostelin tätä, hyväksyin jokaisen ojennetun esitteen, pläräsin ja sinkoilin osastolta toiselle. Kuuntelin välillä lavalle nostettuja kirjailijoita ja bongasin julkkiksia.

Sittemmin olen huomannut, etten koskaan palaa keräämiini esitteisiin, tuskin edes kirjoihin, joiden ostohetkellä olin niin täpinöissäni. Julkkiksista muistan kaksi, nekin täysin irrelevanteista syistä. Jörn Donner pulpahti ihmisvirrasta varmaan kymmenen kertaa, lopulta ilmiölle alkoi jo hervottomasti hihittää. Stan Saanila seisoi kaverin edessä jonottamassa pankkiautomaatille ja kontrasti oli hiukea: isokokoinen, komea nainen kutistui pikkutytöksi jättiläismäisen Saanilan vieressä. Mitä tästä opin? Kirjamessuille ei juuri mennä sivistymään. Ja miksi mentäisiin, messuilla on kysymys myynnin edistämisestä.

Siellä ystäväni seisoivat osastoillaan. Viisaat, luovat naiset, jotka kumpikin ovat tehneet suuria uhrauksia voidakseen tehdä rakastamaansa työtä. Molemmat tunnustivat inhoavansa myyntiä ja markkinointia. Hyvä kirjoittaja on kait aniharvoin yhtä kelvollinen kauppamies.

Paluumatkalla junassa olin helpottunut. Viiden euron kirjojen ympärillä tungeksiva ihmislauma ei ole enää omin ympäristöni. Luin tutuilta ostamani lastenkirjat lämpimin tuntein. Aistin sen ilon ja vaivan, jolla teokset oli maailmaan saatettu. Kirjojen merkitys tuntui jotenkin fyysisenä, kokoonsa nähden kirjat tuntuivat painavammilta. Aikansa kutakin - ehkä messukokemuksen muuttuminen johtuu siitä, että olen siirtynyt kuluttajasta tuottajaksi.

Kirjamessujen yhteydessä järjestettiin ruoka- ja postimerkkimessut. Niinpä niin, kirja on nykyään tuote muiden joukossa, eikä sillä ole kovin suurta symbolista merkitystä maailmassa, jossa on tsiljoona kirjaa. Ruokamessut kiersin läpi kymmenessä minuutissa mutta sen verran jäi takaraivoon, että esillä oli pieniä lähi- ja luomuruoan tuottajia. Lisäainehöttöön ja teolliseen tuotantoon kyllästyneet ovat alkaneet etsiä ruokaa, joka vielä on ruokaa ja jolla on jokin merkitys tuottajalleen.

Tekee mieli vetää yhtäläisyysmerkki omalla toiminimellään kirjoja tekevien ystävieni ja luomuviljaa jauhavan myllyn välille. Ammattimaisen markkinointikoneiston tuottama kiiltäväkantinen bestseller välttää hyvin iltakirjaksi mutta toisiko lyhyen tuotantoketjun luomukirja sittenkin paremmat unet?

http://www.nallukka.fi/

http://www.satupata.fi/

Meillä kulkee suvussa vertaansa vailla oleva taito epäonnistua valokuvissa. Janan toisessa päässä on Marilyn Monroe, jonka sanottiin loistavan kameralle, ja toisessa päässä ovat Ylimäen naiset, jotka hyytyvät kokovartalokipsiin kameran vain vilahtaessa jossain. Kahvi oli mennä keuhkoon, kun selvisi, että Aamupostin blogistista kuuluu olla tekstin yhteydessä kuva.

Vaan onneksi puhelinsoiton päässä on haasteisiin valmis valokuvaava ystävä. (Meillä on tosin hieman problemaattinen ystävyyssuhde, koska hän kulkee aina kameran kanssa ja minä hyperventiloin apparaatin läheisyydessä.) Sain häneltä lohdun sanan ja tuo sana oli PhotoShop. Neljäsataa otosta ja kuvankäsittely, eiköhän niillä pärjättäisi.

Kauniin yhteistyön tulos hymyää Mona Lisan tavoin tuossa yläpuolella. Kuvanottohetkellä istuin selkä yläkerran ovea vasten ja vasemman korvan vieressä jyrsivät gerbiilit muropakettia. Mari viritteli uusia hienoja valojaan milloin minnekin, minä käänsin leukaa miten käskettiin ja otin erilaisia ilmeitä. Kahdensadan kuvan jälkeen aloin tottua ja hyytymykseen tuli toivonmentävä aukko. Mari lähti photoshoppaamaan ja soitti hetken päästä kysyäkseen mitä luomille tehdään. Ei silmäluomille vaan niille toisille, joita siellä täällä naamassani töröttää. Vastasin ylväästi, että annetaan niiden olla, sillä minä ja Vesa-Matti Loiri olemme sinut luomiemme kanssa.

Kuvani on siis valhetta vainen. Silmäpusseja on siloiteltu, ryppyjä tasoiteltu, silmänvalkuaisia kirkastettu. Otsaryppyihin Mari ei puuttunut, koska etutukan takia homma olisi ollut työläs.

Tuli toinen lohdun sana. Alansa uutisia seuraava Mari kertoi, että käytännössä miltei kaikkia julkaistavia kuvia käsitellään, ainakin aikakauslehtipuolella ja ainakin mallien. Tarina kertoo brittikaunottaresta, joka halusi kuvasarjansa lehtiin käsittelemättömänä. Sinnikäs nainen kiersi kymmeniä lehtiä, ennen kuin löysi yhden, joka diiliin suostui. Ja hän oli sentään kaunis nainen, hyvin kammattu ja meikattu.

Ennen yksi kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Nyt hokema on muutettava uuteen uskoon - yhdellä kuvalla valehdellaan paljon paremmin kuin tuhannella sanalla. Joilla niilläkin, herra paratkoon, saa fuulattua ihan miten paljon vaan.

(Ohessa kuvani ennen käsittelyä ja sen jälkeen.)

- Olenko mä ihan hullu?

- Olet olet, mutta vaarattomalla tavalla.

Tapaamme neljän kirjoittajan porukalla säännöllisesti ja ruodimme vuoronperään toistemme tekstejä. Alun puuskahdus irtosi viimeisimmän kokoontumiskerran pääkohteelta, ystävältä, jonka pitäisi vielä kertaalleen kahlata käsikirjoituksensa läpi ja tehdä sille viime silauksia. Ai niin, ja mahdollisesti tipauttaa alusta ensimmäiset 30 sivua kokonaan pois tai ainakin kirjoittaa ne rankasti tiivistäen uudelleen.

Ystävää sieppasi, tottakai. Mutta kyllä hän tatamista nousee. Hänen on pakkokin, koska asetimme hänelle deadlinen: kahden viikon päästä se uusi alku pitää olla muiden meilissä tai alkaa armoton puhelinhäirintä.

Yksi porukasta lukee kolmen tuuman paksuisia pitäjänhistorioita saadakseen niistä sisältöä pariin virkkeeseen historiallisessa romaanissaan. Ei hänkään ihan terve ole.

Me kaksi muuta emme ole viime aikoina olleet kovin tuotteliaita. Vetoamme työesteisiin mutta taitaa olla niin, että meitä pelottaa antaa tekstejämme tarkkaan syyniin. Toisaalta taas haluaisimme myrskynsilmään. Tapaaminen oli elähdyttävä ja askel kevyt parkkipaikalle kävellessä. Jalat vaan koskettivat vielä asvalttia. Silloin kun oma teksti on ollut vuorossa, toinen jalka leijailee ilmassa ja toinen uppoaa kivikovaan kamaraan. Outo mutta tavoittelemisen arvoinen tunne.

Tapasin hiljattain kaksi omakustannetta julkaisseen kirjoittajan. Toinen kirjoista pitää sisällään runoja, toinen on romaani. Aihepiirit ovat vainonneet häntä läpi elämän. Hän on osallistunut lukuisille kirjoittajakursseille, ollut pitkään jäsenenä kirjoittajaryhmässä. Aamut ovat hänen aikaansa, ne hän pyrkii rauhoittamaan kirjoittamiselle. Niin hän on tehnyt jo vuosikymmeniä. Hän täyttää ensi kesänä kahdeksankymmentä. Veikkasin häntä 72-vuotiaaksi. Kirjoittaminen pitää nuorena!

Monet kirjoittavista tutuistani ovat valinneet kapeamman leivän voidakseen kirjoittaa. Säännöllisissä päivätöissä riutuvat pistävät vekkarinsa soimaan tuntia aiemmin ehtiäkseen kirjoittaa. Kirjoittaminen on hullun hommaa mutta samalla niitä harvoja järjellisiä asioita tässä ei niin viisaassa maailmassa.

Vietimme eilen illalla tyttöjeniltaa kahdeksanvuotiaan kuopuksen kanssa ja katsoimme Disney-piirretty Mulanin. Elokuva sijoittuu muinaiseen Kiinaan ja sen nimihenkilö on nuori nainen, joka lähtee sijaistamaan vanha isäänsä sotaan hunneja vastaan. Teko on kauhistuttava naiselta, sillä tämän oikea paikka on koti ja oikea tehtävä palvella vaiteliaan eteerisesti herraansa. Mulan tulee tietysti pelastaneeksi koko Kiinan, paljastaneeksi samalla itsensä ja kaikkien hylkäämäksi välittömästi totuuden selvittyä. Lopussa vanha viisas keisari palkitsee Mulanin - mutta haukkuu hänkin tytön ensin kaikkien perinteiden rikkomisesta.

Kasvatuksessa tulee aina silloin tällöin eteen tilanteita, joissa ei hetkeen osaa sanoa muuta kuin “öööö”. Kuinka vauva joutuu äidin mahaan? Öööö… Miksi tuolla sedällä on noin punainen nenä? Öööö… Tuorein öööö-hetkeni tuli Mulanin päätyttyä. Ei kuopus mitään kysynyt mutta minä tunsin tarvetta selittää. “Öööö… aika monissa maissa pidettiin tyttöjä ennen vanhaan huonompina kuin poikia… öööö… ehkä se johtuu siitä, että naiset eivät ole niin vahvoja kuin miehet… öööö…” Paitsi että Mulan vei meidät vanhaan Kiinaan, se vei meidät myös 1990-luvulle. Mulan onnistuu olemaan samaan aikaan sekä emansipatorinen, että ei-emansipatorinen, 90-lukulaista tasa-arvoa. Sinänsä positiivista, että kuopuksen elämässä naisen oletetusta huonommuudesta tuli ensimmäinen viite vasta kahdeksanvuotiaana. Ei hän minun selittelyni jälkeenkään mitään kysynyt, paitsi että saisiko katsoa elokuvan aamulla uudelleen. Annoin luvan.

Osallistuin hiljattain projektiin, jonka lopputuotetta valmisteltiin miltei vuoden ajan. Kun joku asia on työn alla pitkään, on sen valmistuminen jännittävä kokemus. Minulle kokemus oli melkein liikaa, sillä jälkikäteen olen
diagnosoinut kokeneeni elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Keski-ikään ehtineenä olen jo kokenut yhden shokin, yhden
työuupumisen, muutaman kohtuullisen masennuksen ja lukuisia alakuloja. Katson siis tuntevani psyykeni myllerrykset varsin hyvin.

Mikä ihme saa ihmisen heräämään veitsellä leikaten kahdelta yöllä? Sydän hakkaa miljoonaa ja on
katkeranvalaistunut kaikista tekemistään mokista, pystyisi tekemään niistä pitkän listan ranskalaisin viivoin, mitään unohtamatta
mutta ehkä joitain kuviteltuja mokia varmuuden vuoksi lisäillen.

Varmaan pysymys on osittain
persoonallisuudesta. Myönnän, että pyrin jossain määrin täydellisyyteen. Myönnän myös olevani perso kehuille. Lannistun, jos kukaan ei noteeraa ja kun joku huomaa, niin arvelen, että tyyppi kehuu vain piristääkseen tai siksi, että haluaa minulta jotain.

Osittain ongelma liittyy luovaan työhön ja tuloksen julkisuuteen. Sitä pakertaa kovasti jotain, oikein tosissaankin, ja sitten jostain voi tulla (ja tulee myös) se tyyppi,
joka arvostelee tehtyä. Sanoo ehkä, että olisi pitänyt jättää tuo pois ja lisätä tämä, olla mieluummin kokonaan tekemättä,
jos ei kerran osaa.

Nyt iskee syyllisyys takakäteen, sillä
olen joskus kirjoittanut kirja-arvioita. Kirjailijat: antakaa anteeksi, sillä en ole tiennyt mitä teen. Palautteen kanssa pitää
olla tarkka, kannattaisi aina keskittyä ensisijaisesti kehumaan
vahvuuksia ja hyviä puolia. Hampurilaispalaute: ensin kehua, sitten
kehitysidea ja lopuksi taas kehua. Sontakin on sentään kelpo
lannoitetta ja pahempi olisi, ellei se koskaan näkisi päivänvaloa.

Luovan työn tekijä voi puolestaan
keskittyä kasvattamaan panssaria, mutta läpinäkyvää
tai harvasilmäistä. Palautteesta voi ottaa opikseen jotain mutta
kaikkea ei kannata lähteä muuttamaan, silloin ei synny jälkeä tai
lopputulos on jonkun muun. Vapaassa maassa jokainen voi koettaa tehdä
homman itse paremmin.

Puhdaslinjaista marinaa tiedossa tällä kertaa, ei yhtään sivistynyttä viittausta luettuihin kirjoihin tai muuta tuubaa.

Lidl-maininta edellisessä merkinnässä oli enne, sillä eilen vietin 20 pitkää minuuttia jonossa pullonpalautusautomaatin edessä. Olen peruslempeä daami mutta joku noin turha viivästys turhanpäiväisessä asiassa saa minut raivoon. Tuli mieleen Michael Douglas elokuvassa Rankka päivä (sentään yksi leffaviittaus).

En syytä kaupan henkilökuntaa, enkä edes ko. konsernia vaan järjestelmää. Me kuluttajat olemme tuotantoeläimiä, karjaa, jota paimennetaan milloin minnekin karsinaan. Välillä vellomme pullonpalautusautomaateilla, toisinaan kasaannumme vartoomaan alennusmyyntejä tai kirmaamme tarjousten perässä: “Mulla olis tässä nyt tämmöinen viiden euron alennuskuponki, kai tää vielä käy?” Kaupan ja tuotannon järjestelmien takia me huuhdomme, litistämme, keräämme, säilytämme ja huolella palautamme erilaisia ruoka- ja juomakääreitä milloin minnekin. Pullonpalautuksesta (jos automaatti sattuu toimimaan ja jos häpeältämme palautusoperaatioon pystymme) sentään maksetaan näennäinen korvaus mutta kallisarvoisella vedellä huuhdotuista putipuhtaista juomapurkeista ei saa yhtään mitään. Ihmiskunnan viisaat ovat halkaiseet atomin, lentäneet kuuhun ja keksineet nailonsukkahousut mutta pakkaukseen ja kierrätykseen ei ole keksitty järkevämpää menetelmää.

Silmittömään raivooni osasyyllinen saattoi olla edellisenä iltana Yle Areenasta katsomani dokumentti Hehkulamppuhuijaus. Siitä tuli niin pahalle päälle, että kannattaa ehdottomasti katsoa. Esitysaikaa on jäljellä enää viisi päivää, joten on syytä olla nopea, ellei vielä ole sitä nähnyt. Dokumentti kertoi tuotteiden ns. suunnitellusta vanhenemisesta, josta hehkulamppu on malliesimerkki. Alunalkaen lamppujen hehkulangat kestivät määrättömiin. Bisnekselle tämä oli tietysti huono juttu, koska uusia lamppuja ei mennyt kaupaksi. Lampunvalmistajat liittyivät konserniksi, jonka tavoitteena oli saada lamppu kestämään tuhat tuntia. Kuten kaikki kokemuksesta tietävät, tavoitteeseen päästiin. Uudesta vanhenemaan suunnitellusta tuotteesta käytettiin esimerkkinä mustesuihkutulostinta. Laitteessa on laskuri, joka heittää vekottimen toimimattomaksi, kun esim. 20 000 arkkia on tulostettu. Korjata tai huoltaa ei kannata, koska se maksaa enemmän kuin uuden ostaminen. Heipparallaa tulevat sukupolvet, täällä me 2000-luvun idiootit panemme haisemaan ehtyvien luonnonvarojen ja jätevuorien keskellä!

Kaiken taustalla on tietysti talouden kasvun vaatimus. Meidän pitäisi kuluttaa kuluttamasta päästyämme, jotta Suomen talous, Euroopan Unionin talous ja maailman talous kasvaisivat. Dokumentissa haastateltiin yhtä kansainvälisen degrowth-liikkeen tunnetuimmista vaikuttajista, professori Serge Latouchea, joka sanoi ääneen vanhan totuuden: rajaton kasvu rajallisessa tilassa on mahdoton yhtälö.

Jos tunnemme seuraavan kahden viikon jouluhysterian aikana outoa ahdistusta, niin se on meille ihan oikein.

Jos mielii kirjoittaa, kannattaa alkaa kanniskella mukana paperia ja kynää. Naisille se on naurettavan helppoa, sinne vain käsilaukun uumeniin, mutta eivät miehetkään pälkähästä pääse, sillä onhan aina povitasku. Kirjoittamisen ajatteleminen pistää alitajunnan ja havaintokyvyn liikkeelle, joten kannattaa olla aina valmiina vangitsemaan pieninkin ohi lepatteleva ajatus paperille.

En tarkoita, että kirjoittaja saa automaattikirjoituksella jonkin eepoksen vaikka Lidlin kassajonossa. Tärpit ovat yleensä pieniä ja arkipäiväisiä mutta yhtäkaikki rakennuspalikoita johonkin isompaan. Tai sitten niitä joutavia palikoita, jotka on siirrettävä päästä pois, jotta jotkin tähdellisemmät palikat löytyvät. Pää on yleensä sekaisin kuin vaatekaappi: edessä ovat ne jokapäiväiset vaatteet, jotka yleensä kiireessä kiskoo päälleen. Sinänsä toimivia lumppuja, joissa voi päivästä toiseen sulautua tapetteihin. Takana ovat vaatteet, joita ei edes muista omistavansa ja joita ei koskaan pidä. Ne ovat joko liian juhlavia, liian paljastavia, joka tapauksessa hiukan liian jotain. Eivätkä edes omaa väriä - mitä ihmettä ajattelin ostaessani keltaisen neuleen?

Siinä Lidlin kassajonossa voi yhtäkkiä huomata, että tavaroita piipauttelevalla naisella on korvalehdessään seitsemän erikokoista hopearengasta. Tai että pullokone meni jumiin ja kaikki jonossa alkavat kiusaantuneena vaihtaa painoa jalalta toiselle ja vilkuilla vuoroin eteiseen ja siihen korvarengasnaiseen. Tai että jonossa seuraavana oleva eläkeläispariskunta kiistelee vieläkin naisen tämänkertaisesta leipävalinnasta.

Jossain vaiheessa näistä pienistä huomioista alkaa tulla jotain isompaa. Ne alkavat kasaantua, liittyä toisiinsa, muodostaa verkkoja. Mikään ei ole liian vähäpätöistä, kaikella on oma arvonsa. Omien havaintojen lisäksi kannattaa kirjata ylös kokemuksia ja muistoja, niin omia kuin muiden ihmisten. Aarreaittoja ovat päiväkirjat ja sälälaatikot, joita tulee säilytettyä vintillä tai sängyn alla, lippuja, lappuja, valokuvia, ties mitä. Ja kun konkreettinen alkaa kyllästyttää, on aika sukeltaa tiedostamattomaan, vaikkapa omiin uniin, joita voi heti herättyään vielä muistaa ja saada paperille.

Tarkkaa näkemistä voi treenata pakottamalla itsensä kirjoittamaan kymmenen minuuttia vaikkapa siitä, mitä näkee keittiön ikkunasta. Ei siis tarvitse lähteä Balille tai kirjoittautua Hotelli Torniin, merkittävät jutut löytyvät yllättävän läheltä.

Pakko lopussa riemuita yhdestä asiasta. Alkusyksystä valmiiksi saamassani käsikirjoituksessa vilahti eräs maamme esihistoriallisista nähtävyyksistä. Kirjoitin sitä koskevan kohdan varmaan viisi tai kuusi vuotta sitten. Pari viikkoa sitten, koirien kanssa lenkillä ollessa tuo paikka tuli yhtäkkiä takaisin ajatuksiin ja tiesin, että jatko-osa lähtisi liikkeelle sieltä. Tunne oli fyysinen, kroppaa kihelmöi ja vesi tuli silmiin. Hitto, että asian tajuamisessa meni paljon aikaa ja satoja litroja kahvia! Ensimmäiset kolme sivua tekstiä kirjoitin viime sunnuntaina, enkä vieläkään ole lakannut hymyilemästä.

Jälleen tuli todistettua se, että flunssa kestää hoitamattomana kaksi viikkoa ja hoidettuna neljätoista vuorokautta. Nuha kaikkine lieveilmiöineen on mainio keino vältellä kirjoittamista, joillakin kirjoittajilla tauti on krooninen. Sairastelu voi osaltaan johtua pitkistä pöydän ääressä istuskellen vietetyistä tuokioista, kehon temppeli kun ei tästä kehity ainakaan parempaan suuntaan. Joillakin kirjoittajilla fyysinen oireilu on vielä konkreettisempaa - yksi kaveri kertoi tutustaan, joka oli kehittänyt kivuliaan ihottuman sormenpäihinsä välttyäkseen näpyttämästä konetta. Vai mahtoiko olla allerginen näppäimistön muoville? Lennokas idea joka tapauksessa. Oma olo on jo kelvollinen, joten äsken piti kehittää äkkiä jotain muuta estettä. Tapasin itseni kiillottamasta leivänpaahdinta. Teräksinen laite on ollut huushollissa jo nelisen vuotta, enkä ole koskaan aiemmin tuntenut vähäisintäkään tarvetta puunata sitä.

Sairasvuoteellani aloin lueskella norjalaisen Anne B. Ragden kirjaa Erakkoravut. Se on itsenäinen jatko-osa Berliininpoppeleille, jota olen joskus aiemmin tässä blogissa kehuskellut. Kerronta on samaa verkkaista menoa kuin aiemminkin ja saa lukijan ajattelemaan, että eihän kirjoittaminen tosiaan kovin vaikeaa hommaa ole. Valitaan vain muutama henkilö ja kertoillaan mitä heidän elämässään tapahtuu ja mitä he ajattelevat. Joku tuttu sanoi, ettei pitänyt Ragden näennäisestä tapahtumattomuudesta. Useimpia suomalaisia kerronnan hitaus ja yksityiskohtaisuus viehättää, sillä sellaisia me perinteisesti olemme, Päätalo-faneja.

Kun itse aloittelin fiktiivistä kirjoittamista, muistan analysoineeni muutamaa mielestäni mainiota kirjaa varsin yksityiskohtaisesti. Sana analyysi vaikuttaa kovin hienolta, sillä tosiasiassa kyse oli simppeleiden muistiinpanojen tekemisestä: mitä tapahtuu ensimmäisessä luvussa, keitä henkilöitä estradille marssitetaan. Erakkorapujen ensimmäinen luku tällä menetelmällä tiivistettynä menee näin. Näkökulma Torunnin, joka herää isänsä kodissa ja pohtii tätä ja muuta perhettään. Huone nähdään Torunnin silmillä. On lähtöpäivä, Torunn, Erlend ja Krumme lähtevät pois jouluvierailun (jolloin paljastui totuuksia, jotka muuttivat kaikkien elämää) jälkeen. Torunn yrittää jättää kahden miehen talouden asiat järjestykseen, mutta tietää, että ikkunalaudalle ostetut kukat ovat kahden viikon kuluttua kuolleita. Kun kolmikko on päässyt vuokra-autollaan näkymättömiin tilan pihapiiristä, Torunn itkee valtoimenaan kaikkea kokemaansa. Tähän kaikkeen uhrattiin kuusitoista sivua ja sitten luku ja samalla näkökulma vaihtuvat isä Toriin, jonka kohdalta tämän pohdiskelut ja tavanomainen elämä sikatilallisena jatkuvat samaan tapaan kuin ensimmäisessä luvussa. Torin jälkeen näkökulman saa Erlend, sitten Margido. Jokaiselle tapahtuu jotain ja toiset henkilöt näyttäytyvät mukana, kun luvun kulloinenkin päähenkilö ajattelee heitä tai esim. soittaa heille. Valtavan yksinkertaista.

Jossain kohtaa kirjassa täytyy tietysti tapahtua jotain merkillistä, jota kohti kaikki on alusta lähtien tavalla tai toisella edennyt. Romaanin rakenne on helposti tiivistetty kolmeen osaan, jotka ovat 1) alku, 2) sotku ja 3) loppu. Alussa henkilöt erilaisine pyrkimyksineen esitellään. Sotku on väliosan nimenä erinomainen, henkilöiden pyrkimykset törmäävät ja syntyy hemmetinmoinen hässäkkä, kuten elämässä yleensä. Lopussa sitten setvitellään ja katsotaan kuka jää voittajana pystyyn vai jääkö kukaan. Parasta on, jos henkilöt voittavat ja häviävät täysin odotustenvastaisilla tavoilla, yllätykseksi niin itselleen kuin toisilleen.

Kannattaa siis tutkia lempikirjojensa rakennetta, eivät ne mitään kvanttifysiikkaa ole. Rakennetta voi hyvin matkia, sillä kellään ei ole siihen tekijänoikeuksia. Hyviä malleja tarinoiden sepittämiseen löytyy esimerkiksi teoksesta nimeltä Elokuvan runousoppia.

Kerron heti, kun keksin mitä hauskaa on aamuyöllä heräämisessä klo 05. Varsinkin sunnuntaina.

Rakentavasti raahasin läppärin mukanani alakertaan ja päätin ruveta joko a) kirjoittamaan jotain tai b) lukemaan ystäväni käsikirjoitusta. Meninkin c) Facebookiin. En taaskaan keksinyt hupaisaa päivitystä (”heräsin kolme tuntia liian aikaisin ja nyt pikkuisen suivaannuttaa”), joten tyydyin tykkäämään joistain jutuista ja lukemaan kaverini blogin. Siitä opin, että meneillään on kait kampanja, jossa miehet kasvattavat viiksiä jonkin hyvän tarkoituksen edistämiseksi. Ihmettelinkin taannoin miksi kunnanhallituksen puheenjohtajalle oli ilmaantunut mittava pöheikkö nenänsä alle. Kaikelle on selitys.

Kirjoittaminen ei tällä hetkellä oikein etene, siis kaunokirjallinen kirjoittaminen. Innostukseni naissankarin tarinaan lopahti päähenkilön ja kolmen sivuhenkilön luomiseen. Tällaisissa tilanteissa on vaikea tietää, johtuuko tyssääminen vastarinnasta kirjoittamista kohtaan vai siitä, että idea on oikeasti huono. Veikkaisin ensimmäistä.

Vastarinta on merkillinen asia. Kirjoittaminen edellyttää heittäytymistä, sensuroimattomuutta. Typeryyden, lapsellisuuden ja avoimuuden sallimista. Kaameata myöntää, mutta oma kirjoittamiseni tuntui sujuvan paremmin silloin, kun taistelin mielenterveyteni säilyttämiseksi syöpä-diagnoosin jälkeen. Silloin oli aivan sama, mitä joku ulkopuolinen oli tekstistäni mieltä. En ihmettele yhtään, että monet kirjailijat ajavat itseään umpikujiin ryypäten ja rälläten. Pohjimmiltaan se on tekstin esiin ruoskimista.

Toisaalta epätasapainoinen ja kohtuuttomuuksia harjoittava kuva kirjailijoista (tai taiteilijoista ylipäätään) on myytti, karkea yleistys. Jokaista flipperipallona sinkoilevaa kirjoittajaa kohti on monta kurinalaisesti työhönsä suhtautuvaa virkamiestyyppistä kynäilijää. Monella tavalla voi onnistua, määränpäähän voi päästä montaa reittiä. Vaan mikä on oma tieni? Äitinä, puolisona ja tsädäm: marttana, en nyt oikein voi alkaa hakea inspiraatiota kemiallisilla konsteilla. Ehkä pohdiskeluni kertoo enemmänkin kypsymättömyydestä kirjoittajana - oma elämäni ja se elämä, jonka paperille luon, eivät ole yhtä. Paperilla voin kaataa taivaan, raiskata satunnaisen ohikulkijan tai tulla hulluksi, sulkea sen jälkeen virran koneesta ja leipoa taatelikakun.

Järkyttävän aikainen herääminen sunnuntaiaamuna on hauskaa, koska:

- voi raivostuttaa toisia sepittämällä sankaritarinoita siitä, mitä kaikkia kodinhoidollisia saavutuksia on tehnyt jo ennen seitsemää

- voi mennä päikkäreille tai nukkumaan jo kuudelta illalla

- voi olla tai esittää olevansa äreä ja vetäytyä tekemään jotain omaa kivaa

- voi olla yksin ja hiljaa